LAUKON PEURAT

Tänä päivänä moni suomalainen tuntee Laukon peuroista. Kartanon peurahistorian alkutahdit lyötiin 1930-luvun alkuvuosina Minnesotassa, jossa amerikansuomalaiset metsämiehet ryhtyivät puuhaamaan Virginian punapeuran siirtämistä riistaeläimeksi vanhaan kotimaahansa. Rafael Haarla kuuli hankkeesta ja tarjosi peuroille kodin ja ylläpidon Laukossa kolmeksi neljäksi vuodeksi, jonka jälkeen peurat voitaisiin päästää vapauteen.

Seitsemän Minnesotan erämaissa syntynyttä peuranvasaa lähti kahden hoitajan kera elokuussa 1934 pitkälle matkalle kohti Laukkoa. Matka Virginiasta New Yorkiin sujui ongelmitta. Samoin Atlantin ylitys.

Itämerellä nousi kuitenkin raju myrsky, jonka seurauksena kaksi kolmesta urospeurasta menehtyi juuri ennen Helsinkiin saapumista. Maihin päästyään loput peurat piristyivät. Matkaa jatkettiin junalla Laukkoon, jonne Suomen ensimmäiset valkohäntäpeurat saapuivat 8. syyskuuta 1934.

Kartanolla Sokia, Tildaa, Fannia, Jennyä ja Urosta odotti ohjeiden mukaan vaihtelevaan maastoon rakennettu kolmen ja puolen hehtaarin aitaus, joka oli ympäröity kolmen metrin korkuisella verkkoaidalla. Kartanolle saapuessaan peurat olivat vielä niin pieniä, että niille syötettiin päivittäin maitoa tuttipullosta.

Nelikuukautiset peuranvasat rouskuttelivat lisäksi hyvällä ruokahalulla puiden lehtiä, apilaa ja kauraa. Syksyn tullen peuroille maistuivat niin sienet kuin kuivatut lehtikerput. Talvella peurat söivät hoitajiensa helpotukseksi innokkaasti naavaa, jäkälää ja neulasia. Uuden kotimaansa ankarasta ilmastosta peurat eivät suuremmin näyttäneet piittaavan. Pyryn tai myrskyn yllättäessä valkohännät hakivat suojaa tuuheiden kuusten juurelta.

Virginian peurojen ensi vaiheista tiedetään paljon, koska Laukon metsätyöjohtaja Arvi Sievänen raportoi kauppaneuvoksen määräyksestä peurojen kuulumisia Metsästys ja Kalastus -lehden lukijoille. Sieväsellä oli vuonna 1937 kerrottavanaan Laukosta hyviä ja huonoja peurauutisia.

Erinomaiset uutiset tulivat kesäkuussa, kun Jenny ja Tilda poikivat. Nyt oli todistettu, että valkohäntäpeurat pystyivät lisääntymään uudessa kotimaassaan. Huonot uutiset tulivat syksyllä, kun kotka raateli syntymästään sokean Sokin, joka jouduttiin lopettamaan. Nyt Minnesotasta lähteneestä seitsemän valkohäntäpeuran laumasta oli jäljellä yksi uros ja kolme naarasta, joiden mukana kulki kaksi vasaa.

Rafael Haarla, kuten kaikki kartanolla, kiintyi vuosien varrella suuresti kesyihin peuroihinsa. Kuukautta ennen kuolemaansa kauppaneuvos päätti päästää peurat vapauteen. Peurat olivat alusta saakka kiinnostaneet kovasti suomalaisia, joten peurojen vapauttamista 8. kesäkuuta 1934 seurasi useita median edustajia. Näin Aamulehden toimittaja kuvasi historiallista hetkeä: Eilen sattui kaikkia riistanystäviä ja metsämiehiä kiinnostava tapaus: Laukon kartanossa Vesilahdella nelisen vuotta hoidetut ja sinä aikana lisääntyneetkin virginialaiset valkohäntäpeurat päästettiin vapauteen. Puolenpäivän aikaan avasi peurojen innokas kasvattaja, kauppaneuvos Raf. Haarla peuratarhan portit, ja pian kirmasivat ketteräjalkaiset eläimet väliaikaisesta asuinpaikastaan metsien kätköihin. Monet kamerat oli tuona tavallaan historiallisena hetkenä suunnattu kohti vauhkoja peuroja, jotka yhtäkkiä huomasivat olevansa täydessä vapaudessa. Kukaan ei vielä tässä vaiheessa osannut varmasti sanoa, selviytyisivätkö valkohäntäpeurat vapaudessa. Peuroja pienestä pitäen hoitaneiden laukkolaisten iloksi vanhan tarhansa tuntumassa liikkunut peurakatras näytti selviytyvän hyvin. Peurojen kuulumisista yhä raportoivalle Sieväselle huolta aiheutti eniten se, etteivät tarhassa kesyyntyneet peurat osanneet varoa ilkivaltaisia ihmisiä. Suomen metsänhoitoyhdistyksen aikakauskirja valisti lukijoitaan: Nyt on alkanut kuulua sellaisia viestejä, että mainittuja peuroja tavalla ja toisella hätyytellään, saattaapa olla vaarassa niiden hengissä säilyminenkin. Ilman muuta tietenkin tahdomme itse hoivata kaikkea tällaista jaloa riistaa ja edesauttaa sen lisääntymistä metsissämme. Velvollisuutemme on myös valistaa niitä, jotka tahtovat tuhota tällaisia yrityksiä. Meidän on kaikkialla liikkuessamme teroitettava, että tällaiset eläimet ovat rauhoitettuja ja lisäksi sangen arvokkaita tulevaisuudessa maamme riistakannalle, joten jokaisen kansalaisen on myös Laukon peuroja suosittava ja varottava niille vahinkoa saattamasta, sekä mahdollisuuksien mukaan autettava niitä, jos huomaa niitä vaaran muodossa tahi toisessa uhkaavan. Muutamia vuosia sotien jälkeen riistanhoitosäätiö arveli Laukon peuroja olevan satakunta yksilöä, jotka liikkuivat 70–80 kilometrin säteellä vanhasta kotikartanostaan. Samanaikaisesti asiantuntijoita huolestutti peurojen kapea geeniperimä. Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää matkusti keväällä 1948 Amerikkaan tiedustelemaan, josko Suomen peurakantaan saataisiin lisäverta. Uudelleen muodostettu Minnesotan peurakomitea ryhtyi välittömästi tekemään järjestelyjä lisäpeurojen lähettämiseksi. Ensimmäisellä kerralla vaikeaksi osoittautuneen merimatkan takia päätettiin, että peurat matkustaisivat tällä kertaa lentokoneella. Kaksi ensimmäistä vasaa lensivät suuren mediakohun ympäröiminä marraskuussa 1948 New Yorkista Malmin lentokentälle. Viikissä vietetyn yön jälkeen peurat jatkoivat matkaansa pikajunan konduktöörinvaunussa Tampereelle, josta ne kuljetettiin autolla Laukkoon peuratarhaan. Loput neljä peuraa saapuivat samaa reittiä kartanolle joulun alla. Laukon uusien peurojen hyvinvointi kiinnosti suuresti suomalaisia. Lauri Haarla kertoo Suomen Kuvalehden haastattelussa, kuinka ainakin kuusikymmentä tuttua ja tuntematonta kansalaista oli soittanut hänelle tiedustellakseen, miten peurat olivat kartanolle kotiutuneet. Laukon isäntä, jolla suuryhtymän pääjohtajana oli muitakin kiireitä, oli jo ehtinyt hiukan hermostua vastaamaan ”kiitos kysymästä, peurat voivat oikein hyvin”. Itse asiassa kaikki peurat eivät voineet hyvin. Kolmesta urosvasasta kaksi kuoli muutaman kuukauden kuluttua Laukon peuratarhassa. Jäljelle jäänyt uros ja kolme naarasta vapautettiin huhtikuussa 1949 Laukon metsiin etsimään lajitovereitaan. Koko Suomen nykyinen yli 300 000 yksilön peurakanta polveutuu kahdeksasta Laukon peuratarhassa 1930–1940-luvuilla kasvaneesta peuranvasasta.

Laukon omistaja Rafael Haarla, kuten kaikki kartanolla, kiintyi vuosien varrella suuresti kesyihin peuroihinsa. Kuukautta ennen kuolemaansa kauppaneuvos päätti päästää peurat vapauteen. Peurat olivat alusta saakka kiinnostaneet kovasti suomalaisia, joten peurojen vapauttamista 8. kesäkuuta 1934 seurasi useita median edustajia. Näin Aamulehden toimittaja kuvasi historiallista hetkeä:

Eilen sattui kaikkia riistanystäviä ja metsämiehiä kiinnostava tapaus: Laukon kartanossa Vesilahdella nelisen vuotta hoidetut ja sinä aikana lisääntyneetkin virginialaiset valkohäntäpeurat päästettiin vapauteen. Puolenpäivän aikaan avasi peurojen innokas kasvattaja, kauppaneuvos Raf. Haarla peuratarhan portit, ja pian kirmasivat ketteräjalkaiset eläimet väliaikaisesta asuinpaikastaan metsien kätköihin. Monet kamerat oli tuona tavallaan historiallisena hetkenä suunnattu kohti vauhkoja peuroja, jotka yhtäkkiä huomasivat olevansa täydessä vapaudessa.

Kukaan ei vielä tässä vaiheessa osannut varmasti sanoa, selviytyisivätkö valkohäntäpeurat vapaudessa. Peuroja pienestä pitäen hoitaneiden laukkolaisten iloksi vanhan tarhansa tuntumassa liikkunut peurakatras näytti selviytyvän hyvin. Peurojen kuulumisista yhä raportoivalle Sieväselle huolta aiheutti eniten se, etteivät tarhassa kesyyntyneet peurat osanneet varoa ilkivaltaisia ihmisiä. Suomen metsänhoitoyhdistyksen aikakauskirja valisti lukijoitaan:

Nyt on alkanut kuulua sellaisia viestejä, että mainittuja peuroja tavalla ja toisella hätyytellään, saattaapa olla vaarassa niiden hengissä säilyminenkin. Ilman muuta tietenkin tahdomme itse hoivata kaikkea tällaista jaloa riistaa ja edesauttaa sen lisääntymistä metsissämme. Velvollisuutemme on myös valistaa niitä, jotka tahtovat tuhota tällaisia yrityksiä. Meidän on kaikkialla liikkuessamme teroitettava, että tällaiset eläimet ovat rauhoitettuja ja lisäksi sangen arvokkaita tulevaisuudessa maamme riistakannalle, joten jokaisen kansalaisen on myös Laukon peuroja suosittava ja varottava niille vahinkoa saattamasta, sekä mahdollisuuksien mukaan autettava niitä, jos huomaa niitä vaaran muodossa tahi toisessa uhkaavan.

Muutamia vuosia sotien jälkeen riistanhoitosäätiö arveli Laukon peuroja olevan satakunta yksilöä, jotka liikkuivat 70–80 kilometrin säteellä vanhasta kotikartanostaan. Samanaikaisesti asiantuntijoita huolestutti peurojen kapea geeniperimä. Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää matkusti keväällä 1948 Amerikkaan tiedustelemaan, josko Suomen peurakantaan saataisiin lisäverta.

Uudelleen muodostettu Minnesotan peurakomitea ryhtyi välittömästi tekemään järjestelyjä lisäpeurojen lähettämiseksi. Ensimmäisellä kerralla vaikeaksi osoittautuneen merimatkan takia päätettiin, että peurat matkustaisivat tällä kertaa lentokoneella.

Kaksi ensimmäistä vasaa lensivät suuren mediakohun ympäröiminä marraskuussa 1948 New Yorkista Malmin lentokentälle. Viikissä vietetyn yön jälkeen peurat jatkoivat matkaansa pikajunan konduktöörinvaunussa Tampereelle, josta ne kuljetettiin autolla Laukkoon peuratarhaan. Loput neljä peuraa saapuivat samaa reittiä kartanolle joulun alla.

Laukon uusien peurojen hyvinvointi kiinnosti suuresti suomalaisia. Lauri Haarla kertoo Suomen Kuvalehden haastattelussa, kuinka ainakin kuusikymmentä tuttua ja tuntematonta kansalaista oli soittanut hänelle tiedustellakseen, miten peurat olivat kartanolle kotiutuneet. Laukon isäntä, jolla suuryhtymän pääjohtajana oli muitakin kiireitä, oli jo ehtinyt hiukan hermostua vastaamaan ”kiitos kysymästä, peurat voivat oikein hyvin”.

Itse asiassa kaikki peurat eivät voineet hyvin. Kolmesta urosvasasta kaksi kuoli muutaman kuukauden kuluttua Laukon peuratarhassa. Jäljelle jäänyt uros ja kolme naarasta vapautettiin huhtikuussa 1949 Laukon metsiin etsimään lajitovereitaan. Koko Suomen nykyinen yli 300 000 yksilön peurakanta polveutuu kahdeksasta Laukon peuratarhassa 1930–1940-luvuilla kasvaneesta peuranvasasta.